Holiday On Ice

Limingan Niittykärppien ensimmäinen jäätikköretki
Mikko Kangas, Eero Lumme, Mikael Niku
Engabreen, Svartisen, Norja

Keskiviikko 13.7.1994

Matkaan! Klo = n. 17.15. Rakenne-Kankaan Pajeron poikkinainen pakoputki pörisee kodikkaasti.

Ajeltiin siis pohojoseen täydessä lastissa. Haparandassa pysähdyttiin ostamaan kotiin unohtuneiden korvikkeeksi 2 l paikallista sinolia, sitten jatkettiin 110 km/h.

Yötä oltiin Arvidsjaurin jälkeen parkkipaikalla. Sää erinomainen.

Torstai 14.7.1994

Hop, aamulla paistoi edelleen arska! Miälettömän loistava sää, ja niin maisematkin, kunhan joudettiin Norjaan. Tosi kaunista (ja turkasenmoisia koskia, harmi kun ei ole kajakkia mukana...).

Svartisenin tienoille (Austerdalsisenin nurkilla) kun päästiin, tuli vastaan kyltti: DANGER! GLACIER IS IN MOTION! KEEP OUT OF REACH OF CHILDREN! Tai jotain sinne päin. Hmm. Poikettiin Mo I Ranassa tarkistamassa tilanne, ja infopisteen täti sanoi suomeksi, että joo ei sinne saa mennä, sanoi tutkijatkin. No voi... Mutta Västisenille, Engabreenille kyllä tehdään retkiä oppaiden kera ja kursseja. Haa! Sinne sitten vaan. Matkaa vaan tuli lisää - ensin 110 km autolla, sitten lautalla (90 kr/auto ja kuski + 30 kr/hlö, argh) Jeksvikiin, edelleen neljällä pyörällä melkoisen pientä ja kiemuraista tietä pitkin joku peninkulma, taas lauttaan (34 kr + 14 kr), vielä vähän ajelua... ja sitten jäätikkö jo näkyikin. Aah! Aika huisi... mutta vielä piti hypätä veneeseen, ennen kuin päästiin kosketusetäisyydelle. Auto jäi rannalle odottelemaan.

Tepsuttelimme rinkka- ja kassivuoren kanssa laiturilta turistikeskukseen. Keskuksen tyttöjä ei paljon aikeemme hämmästyttänyt (jaa lähtöilmoitus? ei tarvii), jos nyt sitten oikein ymmärsivätkään. Lähetimme siis parit kortit kotiin ja lähdimme raahautumaan jäätikön juurelle.

Paikka on UPEA. Jäätikkö tunkee sileäksi hioutuneita kallioita myöten laaksoon, jossa lainehtii varsin vilpoista vihreää vettä sisältävä järvi. Tullessamme tuuli navakasti jäältä päin - mutta leudosti, miltei kuumasti. Outoa?

Ei aikailtu, oli jo myöhäinen ilta. Teltta pystyyn, ruoat mahalaukkuihin, kamat selkään ja hiplaamaan jäätikköjäätä ensimmäistä kertaa. Seurailimme turisteille kallioon maalattuja nuolia aina STOPP HER-tekstille asti ja nousimme siitä aivan jään juurelle. Jyrkkä töyräs näytti melko arveluttavalta. Jaa ylös? Mikäpä ettei. Jääraudat jalkoihin ja miehet köyteen kiinni (ai, älä astu päälle!). Huh, olispa kaksi hakkua, turhan vaikea paikka. Eipä siitä loppujen lopuksi päälle päästykään, mutta tulipahan ensimmäiset maistiaiset.

Hengissä selvittiin sentään pois, vaikka Kankuli joutui hakemaan rakoon pudonneen kameransa ihan pohjalta. Onneksi ei mikään rymähtänyt niskaan. Köysi muuttui mustaksi (mitä ihmeen nokea jäässä on?) ja säärystimiin saatiin tehtyä erinäisiä reikiä jäärautojen piikeillä.

Perjantai 15.7.1994

Herätyspalvelu toimi hyvin. Paikalliset märehtijät olivat piirittäneet teltan kilkutellen kellojaan ja trangian kattiloita ja mussuttaen telttakankaan reunaa.

Aurinko paistoi - no, pari pilveä taivaalla - ja laivalastillinen turisteja oli jo vaeltamassa katselemaan jäätikköä. Kylläpä ihmiset näyttivät pieniltä jäämassojen rinnalla!

Syötiin aamupala, kasattiin kamppeet ja lähdettiin jäälle. Ranskalaiset toivottivat hyvää matkaa ja onnea. Joku sanoi, että ice is falling. Aha, vai niin, eipä kestä. Up.

Konkoiltiin jään reunalle eri paikkaan kuin eilen. Oli vaikea päästä edes sinne: jäätiköltä valuvat vedet ovat aikojen kuluessa uurtaneet kallioon syviä kanjoneita, joista ei pääse yli. Eppu pudotti yhden jatkon irrottaessaan kypärää. Oppia ikä kaikki.

Kovin helppoa reunaa ei nytkään löytynyt, vaan aika turkasen jyrkkä töyräs. Ylös siitä kuitenkin päästiin, ja ylös ja ylös ja ylös. Jäätikkövaellusta? Hah, jääkiipeilyä paremminkin, lähes pystysuoria seiniä. Tarttis lisää jääruuveja... ja yhdellä hakulla (meillä on yhteensä 5) on ilkeä kiivetä pitkiä jyrkkiä rinteitä, varsinkin kun jäärautojen ote lipeää! Argh. No, hakut pitivät, ja olihan meillä pahimmissa paikoissa varmistukset. Huh. Mutta välillä kyllä pelotti.

Jään alaosa oli siis melkoista konkoilua ja temppuilua ja könyämistä, mutta jonkin tovin ankaran ja hikisen ja jännittävän vääntelehtimisen jälkeen päästiin tasaiselle ja railottomalla alueelle. Ah! Lounastauko pidettiin viimeisen pahan töyrään päällä - ei muuten olisi ilman rautoja pitkälle asiaa, kokeilimme. Ja vähän opetusta rautojen kanssa heilumisesta: varovasti! Epulta meni hienosti hiha halki, kun vähän huiskaisin.

Ei ollut jään päällä hirvittävän kuuma istuskella kauniista säästä huolimatta. Vilu meinasi paremminkin tulla, vaikka välillä jostain pöllähtikin sitä mukavan lämmintä ilmaa.

Tasaisella jäällä oli kiva tepastella menemään, vaikka lämmin siinäkin tuli, nousukulmaa oli suunnilleen laskettelurinteen verran. Väliin ihmeteltiin ehkä vasemman "rannan" rakennustyömaalta lentäneitä jätöksiä, sitten taas ylös.

Ylempänä jää alkoi rullautua aaltomaiseksi. Me pyrimme vasempaan reunaan, mutta siellä olikin vähän turhan rajua maastoa, kunnon nyppylätä ja piikkiä ja siltaa ja kuilua ja kaivoa. Siellä hypeltiin, ihan hauskaa kunhan ei tipu alas - Eppua hirvitti kyllä vähän. Makuasia? Joku tykkää pomppia ja joku killua hakkujen varassa.

Illan tullen ruvettiin konkoilemaan alas. Aika hankalaa. Pääsiskö tuolta? Joo ei. Hiljakseen kierreltiin ja kaarreltiin ja saavutettiin viimein kalliot jäävirran sivulla. Sitten vaan alas. Harmillista kyllä, juuri silloin saapui kunnon ukkospuuska. Salamoita sinkoili laakson ympärillä, onneksi ei aivan kohdalla.

Salamat eivät siis meihin osuneet, mutta sitten alkoi sade. Ropsautti kalliot märiksi eli erittäin liukkaiksi. Osoittautui lisäksi, ettei alamäki ollut ihan loivinta mallia, vaan välillä oli melkoista jyrkännettä. Huhhuh. Jäällä oli jännää, mutta kalliolla jo vaarallista. Joo, onneksi sentään oli köysi, mutta sen päässä vain kaveri, joka hädin tuskin pysyi itse paikoillaan... henkistä tukea sentään. Onneksi kukaan ei luiskahtanut alas.

Kanjoneita kiertääksemme meidän oli pakko mennä lähelle jään reunaa. Siinä katseltiin uhkaavina kohoavia töyräitä, lipsuteltiin sileäksi hiottuja paasia alas, välillä vähän vesiliukumäkeä - ah, niin kosteaa. Loppujen lopuksi pääsimme samaan paikkaan, mistä aamulla noustiin jäälle. Se oli sortunut hiukan, ja alas putoili pieniä jääpaloja. Ei hirveän turvallisen oloista! Ei voi mitään, meidän oli pakko oikaista ja ylittää kanjoni töyrään juuressa, jossa uoma oli sortunut täyteen jäätä. Rukoilin, ettei jää sortuisi, ja hengissä onneksi selvittiin. Mutta aikailtu ei!

Siitä oli vielä aimo matka tielle ja teltalle, mutta kun saatiin trangiat tuleen ja blå bandit mahoihin, niin johan alkoi helpottaa. Ja sataa enemmän. No, teltassa oli kuivaa, ainakin melkein.

Lauantai 16.7.1994

Löhnötettiin puolille päivin teltassa, koskapa sää oli edelleen NIHKEÄ ja koska ei muutenkaan viititty. Minulla lähti nenästä vähän nahkaa. Eikö suojakerroin 24 piisaa???

Jäällä oli sakkia, varmaan joku kurssi tai opastettu retki. Olivat menneet kanooteilla toiselle puolelle ja jään oikeaa reunaa ylös. Mekin päätimme yrittää sieltä, pakkasimme reput TÄYTEEN - yöpymistäkin varten - ja lähdimme konkoilemaan.

Harmillista kyllä jäätikön alta purkautuva päävirta osoittautui harmillisesti harmillisen harmilliseksi, se oli rannastakin turhan iso ylitettäväksi, vaikka näytti leiristä katsoen pieneltä lirulta. Tai kaipa siitä olisi päässyt, itse asiassa minä loiskuttelin katsomaan tilannetta puoleen väliin (ja puoleen polveen), mutta kastunut olisi. Eppu ja Kankuli eivät halunneet kastua (ah), joten vilkaisimme uomaa ylös - ei kiitos. Jäätikön reunan luota olisi toki päässyt, mutta näytti liian vaaralliselta.

Kello oli jo yli neljän, joten teimme inhottavan päätöksen luovuttaa. No eikä, mutta sentään siirtää leiri järven toiselle puolelle. Siitä sitten taas tepsuttamaan. Jäätikköpuron luona (siinä, mistä eilen mentiin yli) rymähti jäätä alas. Huonolla tuurilla oltaisiin liiskauduttu.

Juteltiin matkalla norjalaisen ukkelin kanssa, parinkin - kehuivat meitä, kun kuulivat suunnitelmistamme. Excellent, good stuff! No juu.

Palasimme siis leiriin ja rupesimme pakkaamaan. Vilkaisin vielä karttaa - ah, sielläpä onkin joki vastassa, kun lähtee järveä kiertämään. Mikäs nyt eteen... kysymään turistikeskuksesta. Jätimme kamat siihen ja paarustimme talolle. Tytöt koettivat auttaa parhaansa mukaan, mutta eivätpä pahemmin tienneet reiteistä tai säästä - mutta joen yli kuulemma pääsi oikein siltaa myöten. Muutenkin huolehtivat, vääntelin sukkia kuiviksi pihalla, kun tulivat hakemaan sisälle lämpöpuhaltimen ääreen. Etten tuu sairaaksi.

Istuksimme siinä tovin, ja lähdimme sitten raahaamaan tavaroita. Ei nyt sentään suoraan uuteen leiriin, vaan katsoimme parhaaksi viettää pari tuntia sisällä kuivatellen. Tytöt lupasivat meidän jättää ylimääräisiä kamoja varastoon taloon. Vanha tuttu (jolta kyselin neuvoja tullessa) kävi hakemassa lehden säätiedotuksineen. Oli kai vähän tohkeissaan, kun törmäsi seinäänkin.

Kirjoiteltiin vino pino postikortteja (kumma että jopa postimaksut ovat Norjassa kalliita!), juotiin 12 kruunun kokikset ja nautittiin kuivasta olosta katon alla.

Yhdeksältä talo meni kiinni, joten poistuimme paikalta ja lähdimme loiskuttelemaan uuteen leiripaikkaan. Sää näytti jo lupaavahkolta, jonnekin vuonon rannalla paistoi aurinko. Vähän aikaa.

Jäätikön lähelle vei kunnon polku, kivetkin aseteltu. Perillä oli hyvä leiripaikka. Kunpa olisi tämän tiennyt torstaina! Tästä lienee helppo nousta jäälle.

Syötiin taas blå bandit, keitettiin termareihin H2Ota ja kömmittiin telttaan kaakaolle. Tihkusade alkoi taas - NIHKEÄ on tämän reissun perussana.

Sunnuntai 17.7.1994

Aamulla tihkutti, mutta päätimme silti lähteä kamoinemme ylös. Jään reunalle meni polku, välillä oikein köydellä varustettuna. Tästä olikin helppo nousta jäälle ja tasaiselle alueelle.

Tepsutimme ripeästi jyrkkenevään rinteeseen. Siinä alkoikin tulla vaikeampaa ja vaikeampaa - yhä leveämpiä ja syvempiä railoja, kunnes lopulta eteenpäin ei päässyt, vaikka kuinka kierteli. Ainoa mahdollisuus oli edetä vasemmalle, toissapäivänä jo näkemämme harmaan lumilaikun suuntaan. Vaarallista, koska sillä kohtaa hyvin jyrkässä rinteessä jään alta tuli puro. Olimme jo nähneet siitä sortuvan jäätä.

Selvisimme sentään hengissä ja jatkoimme hengähdystauon jälkeen sileää, mutta melkoisen jyrkkää rinnettä ylös toiveenamme päästä tasaiselle ylänköjäälle. Edessä kohosi kuitenkin yhä uusia huiman korkeita ja pystyjyrkkiä, negatiivisiakin harjanteita, ja eteneminen tuli erittäin vaikeaksi. Pikkuhiljaa olo alkoi muuttua epävarmaksi - mistä me oikein päästään takaisin??? Ehdotin palaamista omia jälkiä likaiselle lumiläntille. Samaa tietä palaaminen olisi kuitenkin ollut vaikeaa, ellei mahdotonta. Olo oli kuin kissanpojalla: änkeää ylös, ja sitten tarvitaan palokuntaa.

Jatkoimme matkaa kurkistaaksemme vielä seuraavan mutkan taakse ja päästäksemme edes telttailemaan suhteellisen tasaiselle lumilaikulle. Hivuttauduimme sivuttain harjanteen pystysuoraa seinää pitkin varmistuksia ruuvaillen - vain nähdäksemme matkan jatkamisen tähän suuntaan täysin toivottomaksi. Argh!

No, kello oli jo kymmenen, joten panimme teltan pystyyn ja trangiat blå bandeja (yllättäen) keittelemään. Eppu kaivoi lumeen snow-ceen (jätösten perään lapiollinen lunta, kiitos), Kankuli kutsui no-ceeksi.

Kohta käydään nukkumaan. Toivottavasti päästään vielä joskus (hengissä!) täältä. Tympeää, kun kengät ym. kamat ovat märät - kylmä tulee helposti. Sää on edelleen kehno, välillä sataa räntääkin, Spar-margariini jotenkin pilaantunutta ja kaikin puolin asiat hienosti.

No, mieliala on edelleen hyvä, ja eiköhän huomenna jo päästä alemmas.

Maanantai 18.7.1994

Olipa kurjan puoleinen yö. Pelotti hieman, kun Epun piti mennä kurkistamaan teltan viereisen jääkasan taakse ja havaitsi, että leirimme oli kodikkaasti kielekkeellä - kahdeksisen metriä etelään oli suora pudotus alas, samanmoinen seinä kuin teltan toisella puolella ylöspäin. Kun olimme menossa nukkumaan, putosi jäävirran vastarannalla kohoavalta kalliojyrkänteeltä alas kivi. Jyrinä kuului mahtavana meille ehkä kilometrin päähän, eikä ihme, järkäle oli varmaan pakettiauton kokoinen. Heikompi jytinöitä kantautui korviimme aina silloin tällöin. Odoteltiin, milloin oma harjanteemme sortuu ja leiri kääntyy ylösalaisin. Jopa Eppu rukoili, että päästäisiin pois. Paleli, jään kylmyys tunki kesämakuualuseni läpi. Kaiken kaikkiaan ei jotenkin nukuttanut.

Aamulla oli edelleen ei-hirveen-hyvä sää, tihkutti räntää. Kurja herätys, ei voi mitään. Pakattiin tavarat (minä pussitin jalat minigrippeihin). Jäätikön toisella laidalla rymisi jälleen oikein kunnolla.

Ei edes yritetty paikasta, josta eilen venkoiltiin leiriin, vaan mentiin heti alemmas. Pian vastaan tuli ihmisten jälkiä - ja sitten tuttuja paikkoja. Omia polkujamme siis. Ilmeisesti oli tullut eilen vähän kierreltyä.

Rukoukset taisivat auttaa, löysimme nimittäin hyvän reitin alas yllättävän nopeasti, ilman palailuja. Laskimme lumiluiskaa pitkin persmäkeä alas tutulle harmaalle läntille. Arskakin pilkahteli välillä mielialaa entisestään kohentaen. Alhaalta pääsimme helposti kallioille ja niitä pitkin kierrellen sekä irtokivirinteitä valuen paikkaan, josta perjantaina lähdimme jäältä. Matkalla löysimme kaksi hienoa luolaakin.

Ensimmäisellä kerralla jää näillä tienoilla tuntui melkoisen hankalalta, nyt ei pahemmin. Hyppelimme pikku railojen yli, kiertelimme isommat ja pääsimme tasaiselle jäälle kolmen maissa. Eipä silti, jäätikköä kannattaa aina kunnioittaa... juuri, kun naureskelimme helponlaisia paikkoja, koko kenttä jyrähti allamme. Huh huh.

Kun kerran pelastuttiin, niin mitäpä sitä enää kiirehtimään. Päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi jäälle. Kävimme harjoittelemassa hieman crevasse rescueta, sitten nakkasimme teltan pystyyn, keittelimme ruoat absidissa ja vietimme leppoista elämää varsin tyytyväisinä siitä, että olimme edelleen hengissä. Eppua vain harmitti, kun ei saanut naamaansa poltettua...

Kauempaa katsoen näytti tämäkin leiripaikka melkoisen hurjalta, pikkuruinen teltta nyppylällä valtavan jäätikön keskellä. Kannattais mainostaa: Paino-ongelmia? Tule jäätikölle - tunnet itsesi pieneksi!

Tiistai 19.7.1994

Aika lähteä. Sää oli edelleen kurja, joten ei pahasti harmittanut. Laskeuduimme jäältä, haimme tavarat turistikeskuksesta (argh, märkiä vaatteita sisältänyt reppu tuoksahti aika voimakkaalle!) ja riensimme veneelle.

Ajelimme yöpymättä kotiin. Alkumatkasta oli taas upeita maisemia, kuskin kannalta kuitenkin vähemmän hauskaa... ja tunneleita, pisin 7,6 km. Ruotsissa ja Suomessa oli taas hyvä sää - niinpä tietysti.

Perillä oltiin puoli kolmelta yöllä. Ajokilometrejä kertyi yhteensä noin 1900.

Vain rekisteröityneet käyttäjät voivat jättää kommentteja.
Kirjaudu sivustolle tai rekisteröidy.

Powered by AkoComment 2.0!